Kuvat (c) Tomi Palsa. Kuvien käyttö ilman lupaa kielletty.

”Ei-toivotut laulut”, Tuusulanjärven kamarimusiikkifestivaali 31. 7. 2009

Tässäpä vasta olikin tilaus. Pekka Kuusisto, jonka kanssa teimme jo yhden yhteiskokeilun syksyllä 2007 (”Poikkeustila”, Tapiola Sinfoniettan kera), soitti joskus loppuvuodesta 2008 pyytääkseen laulusarjaa isännöimilleen festivaaleille. Ajatus oli yhtaikaisesti sekä kirkas että perin juurin hämärä. Yleisteemaksi oli valikoitunut auttaminen, ja muun muassa sananvapaus oli asia, jota hän tahtoi tuoda esille. Minun tehtäväni taas koski sananvapauden esiin nostamista laulujen kautta. Kärjistetysti hän siis pyysi tekemään kappaleita, joita ei olisi soveliasta esittää vaikkapa radiossa; lauluja, joissa olevien asioiden takia ne näyttäytyisivät liiallisia näille henkisesti ahtaille raameille, joissa mediankin suhteen osin elämme. Asiantila onkin hyvin hajanainen.

Toisaalta televisiossa saadaan toistuvasti saattaa ihmiset naurunalaiseksi, jopa häpäistä heidät heidän omalla suostumuksellaan siihen. Lehdistön asenteissa on samoja elementtejä: julkisia elukoita talutetaan milloin mihinkin osoitettuun karsinaan kaatuilemaan ja tuloksista tehdään laajoja artikkeleita, jollaisten kutsuminen journalismiksi olisi loukkaus journalisteja kohtaan. Tietenkin tällaisen naruttamisen taustalla on usein vastapalvelus nenästä vedettävälle, rahan tai muun hyödykkeen muodossa, muttei sekään saa asiaa näyttämään kovin kohtuulliselta. Median puolustukseksi voi toki kirjata sen, että monet ovat halukkaita suostumaan sirkuksen parrakkaiksi naisiksi, ja sikäli tuota kummallista kuviota ei voi kirjata vain toisen osapuolen tiliin, myös mediaan pyrkivillä on vastuu omista edesottamuksistaan. Kummallista on vain se, että yhtäällä ihmiseltä voidaan riisua hänen arvokkuutensa parhaaseen seuranta-aikaan missä tahansa mediassa, mutta samassa mediassa ei useita perusteltujakaan asioita voi tuoda julki vaikkapa laulun muodossa. Tosi -tv:n kiroiluvuo käy, mutta radiossa ei saa laulaa sieluun paskantamisesta. On tapahtunut jotain sellaista, mikä on pyhittänyt laulun ilmeen, eikä sitä saa vääristää käyttämällä sanastoa, joka on arkikieltä ja kaikille tuttua. Sävelmaisema on rajattu sekin: elämän moninaisuus ei mahdu lauluun, ainakaan julkituotavaan sellaiseen. Vain yksinkertaistettu ja siivottu muoto saa luvan pyrkiä elämänpiireihimme. Näistä asioista puhuimme Pekan kanssa, ja minä ymmärsin olevani kyllin otollinen hullu ryhtymään työhön.

Pitkin kevättä ja varhaiskesää tein useita aihelmia, joista onnekseni vain osa osoittautui täysin mielettömiksi. Ei –toivottuja lauluja laatiessa kun törmää kysymyksiin, jotka koskevat yliohjautumista: nuoruuteni suosikkijoukkio Dead Kennedys esitti ”I kill children” –ja ”Let´s lynch the landlord” –nimisiä ruoskimisia, mutta minulle useat vastaavat aiheet osoittautuivat liiallisiksi. Vaikka laadin kappaleita, jotka olisivat jollain omalla erityisellä tavallaan sopimattomia tiettyihin viitekehyksiin, en tahtonut aikaansaada summauksia, jotka olisivat vain itsetarkoituksellisesti räävejä, saati sopimattomia omiin ajatusmalleihini. Kappaleiden tuli muotoutua kärjekkäiksi, mutta niin että voisin silti allekirjoittaa jokaisen. Hieman jouduin miettimään sovitusasiaakin: laulut tultaisiin esittämään jousikvartetin säestyksellä, ja mahdollisen sovittajan tulisi pystyä myös allekirjoittamaan kaikki se, mitä hän omalla työllään sävyttäisi.

Lopulta sain valmiiksi seitsemän laulua, joihin olla tyytyväinen – niistä jokainen toteutti otsikon vaadetta sekä omia päämääriäni. Sovittajan etsiminen oli seuraava keskittymistä vaativa projekti, ja alkutunnusteluni osoittautuivat hedelmättömiksi: alan tekijöillä ovat kalenterit tarkkaan esitäytettyinä, ja vaikka tahtoa olisi ollutkin, aika osoittautui olevan kortitettua mannaa.

Festivaalin puolesta satuttiin kuitenkin yhyttämään Marzi Nyman kyseiseen työrupeamaan, ja säestäjänelikoksi Kamus –kvartetti. Työskentely molempien kanssa oli kohottavaa, kannustavaa ja ideoivaa ajankäyttöä. Nyman on sopivasti ilotteleva jos tarve niin vaatii ja kvartetti jatkoi siitä minkä Marzi laittoi nuoteiksi: soittosävyissään täsmentyi se, mitä sovituksissa paperista luettuna oli.

Niinpä itse konsertti sujui hyvässä hengessä: kokonaisuuden summa oli ilmeisesti viesteiltään ymmärrettävä, sillä en ole kuullut kenenkään pahoittaneen mieltään pysyvästi, vaikka laulut omituisia ovatkin. Oikeastaan kävi täysin nurinkurisesti: omituisimmat aihevalinnat ja ristiriitaisimmat sanojen, sävelten ja sovitusten summat tuntuivat menevän jakeluun vahvimmin. Tarinallinen opetus siis on, että jos yrittää sohia ajatusrakennelmia hieman hajottavassa mielessä, lopputuloksena rakentaakin jotain.

Ainoa jälkiviisastelullinen kiusa jäi mieleen siitä, miten niukaksi illan osuutemme jäi: seitsemän laulua on hyvä otanta, joskin se samalla herätteli ajatusta, kuinka lupauksellista olisikaan, jos saman sävyn kappaleita olisi ollut vaikkapa viisi lisää. Silloin kokonaisuus – olettaen, että nuo viisi muuta olisivat onnistuneita lauluja – rakentuisi monisäikeisemmäksi ja siten myös eheämmäksi keskustelunavauksien sarjaksi. Ajatuksellinen hämäys on kuitenkin korjattavissa: nythän ei tarvitsisi kuin tehdä lisälaulut ja saada sovitukset sellaisille. Hyvä haaste sellaisessakin. Jos niin taas ei koskaan käy, voi iltaman muistaa silti onnistuneena kokeiluna, joka vielä palkitsi ainakin tekijäryhmän.