Kirjoituksia Toivon kappaleista

Loppusijoituspaikka

Viulumestari Pekka Kuusisto tilasi minulta laulusarjan syksyksi 2007. Esitysympäristö oli Tapiola Sinfoniettan tila Espoossa, lähtökohtaa voitiin siis kutsua poikkitaiteelliseksi. Yhdistelmä oli haastava: klassista musiikkia ja otanta minun edustamaani laulujen laadintaa, joka taas on… no, ei ainakaan sitä klassista. Pekan puhelinsoitto tuli sikälikin oikeaan aikaan, että olin ehtinyt miettimään niin kutsutun vakavan ja populäärin musiikin eroavaisuuksia, tai tarkemmin ottaen, onko sellaista edes olemassa. Lopulta laulut ja musiikkiteokset ovat vastaanotettavia tai eivät, ja se, minkä kokee innostavaksi nyt, ei välttämättä ollut sitä vielä kymmenen vuotta sitten. Jos vaikkapa kyseisenlaisia rajoja asetellaan puolipakolla eri tyylien välille, ne tulisi rikkoa. Sillä jos määrittelemme tietyn musiikin tai tietyn esitystavan ikiaikaisesti paremmaksi kuin jonkun toisen, voisimme aivan yhtä masentavalla logiikalla määrittää tietyt optimiraamit ihmisillekin. Vakavasti otettava mies on tietyn pituinen, ei liian lyhyt muttei liian pitkäkään, hän pukeutuu tietyin määrätyin tavoin ja leikkuuttaa tukkansa oikeaksi katsotulla tavalla. Lisäksi hän voisi käyttää päivänsä tietyin kellonlyömin määritellyillä tavoilla, muuten hän kuuluisi alempaan joukkoon, luolamies- tai paarialuokkaan. En tiedä sanoa, miltä moinen malli teidän mielestänne vaikuttaa, mutta minusta sellainen vaikuttaa vastenmieliseltä. Muun muassa näine kotifilosofisine perustein kävin innolla tekemään lauluja Tapiolan tarpeisiin, ja kuten luonnollista on, etenkin omiini.

Laulusarjani lähtökohta sai pohjaa Edgar Allan Poen ”Punaisen kuoleman naamio” –tarinasta, jonka Pekka oli yhdessä harpisti Laura Hynnisen kanssa valinnut: teksti tarjosi tiettyä näkökulmaa konserttiin valittuihin klassisiin teoksiin, ainakin Cablet´n sävelteoksen kanssa se kulki kyllin yhteistä polkua.

Rakensin kyseisistä mielleyhtymistä tarinallisen lähtökohdan, jossa tarkemmin määrittelemätön ihmisjoukko on ajautunut kollektiiviseen eksyneisyyden tilaan. Heistä jokaista vaivaa näköalattomuus ja oman tilansa hahmottomuus. Niinpä he lähinnä ihmettelevät kaikkeuden kaoottisuutta, odottaen kaiken paremmaksi muuttavaa ihmettä tapahtuvaksi. Ihme, jonka näyttäytymistä he ovat vailla, on myyttinen Hän, joka kuulopuheiden mukaan pystyisi pelastamaan heidät, tulkitsemaan eläintenkin kielet ja tarvittaessa kääntämään vesien virtaussuunnat. Kyseisen kaikkivoivan Hänen saapumisen odotuksesta tarina käynnistyy.

Tarinan kehyksiin upposi myös ”Loppusijoituspaikan” etsintä. Laulu on kyseisen sarjan henkilökohtaisin, ja siitä(kin) syystä se valikoitui mukaan albumilleni. Tietyn melodisen maisemansa ja tekstin teemojen syistä päädyin jälkiviisaasti ihmettelemään, mitä musiikkia oikein tulin tehneeksi, mihin laulullani pyrin. Paremman kuvailun puutteessa ristin kappaleen pakanagospeliksi. Olenhan aiemminkin tehnyt lauluja, joiden luonteiden ääripäitä tiivistellessä otsikko ”musiikkia häihin ja hautajaisiin” on sopiva. Tämä asettunee noiden ääripäiden väliin.