PUHUTTELEVAT LAULUT BAARISSA

Jarkko Martikainen Happy Timessa 2.10.

Kaksikymmentä vuotta musiikin esittämistyötä tehnyt Jarkko Martikainen on tehnyt viitisenkymmentä soolokeikkaa vuodessa. Tiistaina esityspaikkana oli solistin nuoruuden nelivuotinen kotikaupunki Savonlinna.
Korokkeen eteen eteen alkoi puoli yhdentoista jälkeen hilautua seisojia, aluksi vain istumapaikkojen loppumisen vuoksi, mutta kohta myös seuratakseen saapuvaa solistia läheltä. Levymusiikin löysä tömpötys vaihtui Martikaisen lämminääniseen kertoilevaan laulelmaan ja kitaransoittoon.

Yleisön keski-ikä oli parinkymmenen kieppeissä. Mukana oli myös Martikaisen entisen oppilaitoksen, taikkarin, opiskelijoita. Meno baarissa oli niin hillittyä, että se teki oikeutta kiintoisalle laulelmakerronnalle. Martikaisen puhuttelevat tekstit ja kulkevat tempot olivat omiaan nappaamaan huomion. Tunnin setti oli Martikaisen itse säveltämää ja sanoittamaa musiikkia yhtä laulua, Rukousta, lukuunottamatta. Vaikka muusikko lupasi alkusanoissa koetella kuulijan turnauskestävyyttä, tuntui esitysaika lyhyeltä. Martikainen viittasi koettelemisella sekä muutamaan pitkään kappaleeseen että vähemmän hupaisiin sanoituksiin. Kappaleet loppuivat usein muulle kuin perussointuasteelle, mikä jätti ajatusta elättävää virettä päälle.

Teemoissa painoittui elämä ja erityisesti yhteiselämä nuoruudesta eteen päin. Saavatko kumppanukset toisistaan vain muovailuvahaa, Martikainen kysyi laulussa. Tekstin loppusoinnut toimivat: "Kuullessaan hääkellon soiton hän saa vaimoksensa enkelin. Enkelin ja erävoiton, mutta kuka voittaa pelin?" Teksteissä pohdittiin myös muuta ystävyyttä ja elon lyhyyttä. Ystävä voi olla kuin "sika tai shakaali", mutta laulussa luvattiin lopulta viedä rakas oikeiden ystävien luokse. Häävalssin kolmijako oli niin tiuhatempoinen, että kappaleen tahtiin olisi vaikeahko valssata. Tanssi taipuisi helpommin tasajakoiseksi, ykkösiskut poimien. Laulun viesti kehotti tönimään ylämäessä ja jarruttamaan alamäessä. Teostensa voiman Martikainen kanavoi sinänsä vähiin aineksiin - lauluun ja kitaraan. Encoressa hän karsi vielä kitarankin pois, mutta lisäsi tilalle kävelyä ja istahtamisen yleisön sekaan. Encorelaulussa on kertomus kolmesta eri lailla kuolleesta hahmosta.

Martikainen osallisti kuulijoita tiedustelemalla, halutaanko seuraavaksi kuunnella "negatiivista vai puolipositiivista"? Riihimäkeläinen muusikko sisällyttää keikkoihin mielellään muutaman levyttämättömän laulun, niin kuin nyt viimeisenä kuullun. Hän haastaa kuulijan kuuntelemaan tässä ja nyt.

Mikko Sairanen / Itä-Savo

ROKKIA VAI KLASSISTA?

Tapiola sinfonietta Tapiolasalissa. Pekka Kuusisto, johtaja ja viulu, Jarkko Martikainen, laulu ja kitara, Laura Hynninen, harppu. - Rautavaara, Martikainen, Caplet.

KONSERTTI. Lauluntekijä, musiikkituottaja, kirjoittaja, YUP -rokkari Jarkko Martikainen sanoi kesken Kauhuromanttinen poikkeustila -esityksen, että "tämähän on puoliklassinen konsertti". Entä puolirock -konsertti?
Tapiola Sinfonietta ojentaa uutuusprojektillaan näkökulmia keskusteluun, jossa on koetettu arvottaa yhtä musiikinlajia toista paremmaksi.
Avauksena Einojuhani Rautavaaran Balladi harpulle ja jousiorkesterille kietoo kuulijat sametinpehmeään outojen jousien maailmaan. Harpisti Laura Hynninen ja konserttimestari Pekka Kuusisto tarjoavat soittaessaan visuaalisenkin elämyksen. Myös videoprojisoinnit heijastavat taustalla tunnelmia.

Martikainen saa teoksiinsa omien muusikoidensa lisäksi tukea sinfoniettalaisista. Kuusiston sovitukset ovat sekä Martikaista että multitaiturin kuuloisia, milloin Kuusisto tarttuu viuluun, milloin istuu pianon takana. Hän laulaa myös taustat - tai laulattaa ne orkesterilla.
Martikainen murtaa mielen musiikilla ja sanoillaan. Helpolla ei pääse kukaan. Eikä haluakaan päästä. Laura Hynninen säestää harpulla Martikaisen kaivaessa kuolemansellissä istuvien Kauniit sielut pinnan alta esiin.

Martikainen lukee ääneen Edgar Allan Poen Punaisen kuoleman naamiosta lyhennelmän, jonka jälkeen Sinfonietta soittaa André Capletin Conte Fantastiquen. Teos aukeaa kuullun tiivistelmän ansiosta: rutto koputtaa hoviseurueen ovelle ja tappaa.
Puoli salillista eri-ikäisiä koululaisia palkitsee muusikot hyvällä käytöksellä. Mutta ei Martikaiselle sen enempää taputeta kuin klassisen musiikin esiintyjillekään. Substanssi ratkaisee, ei laji sinänsä.

Annmari Salmela / Helsingin sanomat 15. 09. 2007

QSTOCK, OULU, Kuusisaari la 28. 7. 2007

Harmautta hohtava lauantaiaamu sai mielen jotenkin apeaksi. Edellisen päivän tukahduttava kuumuus oli vaihtunut hiostavan sadeilman painostavuudeksi, eikä festivaalialueelle tarpominen tuntunut kovinkaan kutsuvalta. Jarkko Martikaisen äänen kaikuessa rantalavan suunnalta mieli kuitenkin jotenkin virkistyi, eikä aikainen herääminen juurikaan enää harmittanut.
Harmillista tosin oli, että festivaalin paras esiintyjä aloitti soittonsa jo puoliltapäivin ja kaikki sen jälkeen nähty tuntui kutakuinkin turhanpäiväiseltä.Ainoastaan akustisen kitaran ja parin vahvistimen kanssa lavalla seisonut pienikokoinen tyylikäs mies omaa sellaisen karisman, että kuulijaa alkaa lähinnä vain itkettää liikutuksen voimasta.

Ensimmäistä kertaa soolona nähty YUP:n kieromielinen keulahahmo oli vaikuttavuudessaan ainutlaatuista luokkaa. Upea ääni ja vahva kitarasoundi saivat yleisön jonkinlaiseen transsiin ja jokaisissa suosionosoituksissa kuulsi pelkkä suuri kunnioitus. Martikaisen soolotuotannon kappaleet ovat vaikuttavia ja hykerryttävän moniulotteisia. Terroristin häät, Kainuu opettaa sekä uskomattoman kaunis Kaikki me kuolemme pian saivat jopa kesken keikan puhjenneen kaatosateen tuntumaan kovin yhdentekevältä. Lämpimällä ja rauhallisella otteella yleisöä kämmenellään pitävää Martikaista ei olisi halunnut päästää pois lavalta ollenkaan.

Lähde: Nunnu Koskenniemi / Desibeli. net

OULU, QSTOCK, 28. 07. 2007

Lauantain avasi toisen soololevynsä julkaissut Yup:stä tuttu Jarkko Martikainen. Varhaisesta ajankohdasta huolimatta festivaalikansaa oli saapunut kuuntelemaan tätä nykyaikaista tarinankertojaa runsain joukoin. Yleisö sai varmasti sitä, mitä oli odottanutkin. Keikka oli huonosta ilmasta huolimatta viihdyttävä ja leppoisa. Martikaisen kappaleet ovat pieniä tarinoita elämästä ja koskettavat monia. Hänen äänenkäyttönsä oli monipuolista, ja akustiset kappaleet olivat hienoa kuunneltavaa. Hän oli otettu, että moni jäi kuuntelemaan häntä vesisateen yltyessä ja esitti ennen soittamattoman sadeaiheisen kappaleensa.

Lähde: Minna Koivunen / Vertigo.cd -verkkolehti

ILOSAARIROCK 2007, SULO -KLUBI, 13. 07. 2007

Ilosaarirokin Sulolla päästiin seuraamaan suomalaista taitavuutta. Ismo Alanko soitti keikkansa Teho Majamäen kanssa, Jarkko Martikainen yksin. Näissä esityksissä nähtiin rehellisyyttä, sitä kun ajatuksella on oikeasti elotilaa kappaleiden keskellä. Kuultiin juuritietoista, tarkkaa veistelyä. Hienoa. Näin sen pitää mennä.

Lähde: yolehti.joensuu.fi ( Joensuun ylioppilaslehti, verkkoversio )

DOWN BY THE LAITURI, TURKU, Foster´s -teltta, 25. 07. 2007

DBTL:n toinen päivä starttasi aikaisin iltapäivällä, vain hieman kello 16 jälkeen, ja osa yleisöstä saapuikin paikalle suoraan töistä. YUP:n riveistä sooloilemaan irtaantunut Jarkko Martikainen joutui soittamaan melko tyhjälle teltalle.
Tämä ei haitannut, sillä keikka oli muutenkin kovin erilainen kuin rockmusiikkitapahtumat yleensä. Yleisö keskittyi kuuntelemaan nykypäivän trubaduuria hartaasti. Jokainen laulu kertoi oman tarinansa. Akustisen yhden miehen ja yhden kitaran esityksen soundit olivat kohdallaan, sanoista sai selvää ja näin mielenkiinto pysyi yllä vaikka ei olisi tuntenut biisejä ennestään. Nelisenkymmentä minuuttia kestänyt keikka jätti kaipaamaan ainakin paria kappaletta lisää.

Lähde: festarit.org -verkkolehti / teksti: Maija Heino ja Simo Ylijoki

LIVE! JARKKO MARTIKAINEN

Erittäin onnistuneen Rakkaus-albuminsa tiimoilta Suomea kiertävä Jarkko Martikainen tuntuu saaneen uuden levyn myötä lisää itseluottamusta. Kuudes Linja on torstai-iltana lähes täynnä, vaikkei Martikaisella ole edes lämmittelybändiä tukenaan. Lavalla on vain yksinäinen mikrofoni, jota väritön spotti valaisee. Yksin yleisön eteen astumiseen vaaditaan varmasti moninkertainen määrä rohkeutta äänekkäässä bändissä soittamiseen verrattuna. Martikainen kuitenkin taikoo yleisön joukkoon heti ensimmäisen biisin aikana todella hienon tunnelman. Baarin puolelta kuuluva vaimea keskustelu ei häiritse, sillä koko sali kuuntelee miehen esitystä hiljaisen keskittyneenä. Kappaleiden välissä Martikaisen kuivakka huumori puree, ja yleisön kanssa syntyy jopa pientä keskustelua. Sanoin tämän jo Rakkaus -levyarvion yhteydessä, mutta Martikaisen todellinen karisma on mielestäni tullut esiin vasta nyt, kun hän esiintyy ilman YUP:n turvaa. Aplodit ovat hurmoshenkisiä ja äänekkäitä, laulujen sisällöt hienoja ja monipuolisia.

On selkeästi huomattavissa, että uudella levyllään Martikaisen on onnistunut säveltää paremmin yksin esitettäväksi soveltuvaa musiikkia. Vaikka on Mierolaisenkin kappaleissa imua, varsinkin keikan aloittaneessa Kaikki me kuolemme pian -biisissä. Huippukohtia olivat Valssi tanssitaidottomille ja Myrsky, jotka kummatkin ovat niin käsittämättömän kauniita, että paikalla olevien ihmisten liikutuksen suorastaan aistii, vaikken kyyneleitä nähnytkään. On huvittavaa, miten yleensä niin ironisella viileydellä täytetty paikka muuttuu riihimäkeläisen trubaduurin edessä lämpimäksi ryhmäksi sisintään tarkkailevaa nuorisoa. Ilta tarjoaa myös opetuksen: jos Jarkko Martikaisella on keikka, ja sinne on mahdollisuus mennä, kannattaa tämä mahdollisuus käyttää hyödykseen. Kahdesti lavalle pyydetty taiteilija on loistovireessä.

Teksti: Jussi Mäntysaari
Lähde: Rumban verkkosivut ( 24.10.2006 )

JARKKO MARTIKAINEN HYPNOTISOI TÄPÖTÄYDEN TELAKAN

Telakka, 18. 10. 2006

Telakka oli sitten niin viimeisen päälle täynnä, että Partisen Arttu oli oikein pantu ovelle estämään enempiä ihmisiä pääsemästä sisälle.
Tämä on hyvä merkki. Siitä voisi vaikka päätellä, että päinvastaisista väitteistä huolimatta monet meistä ovat tyystin kyllästyneitä valmiiksi pureskeltuun audio-pullamössöön ja haluavat stimulaatiota ajatuskalustolleen. Vaikka vain akustisella kitaralla säestettynä. YUP:n keppijumpasta pientä soololomaa pitävä Jarkko Martikainen itse kuvaili tunnelmaa salissa suorastaan hartaaksi, eikä syyttä, vaikka tietysti joukossa piti olla se yksi pakollinen känniääliö mylvimässä ´vilpitöntä kannustustaan´. Onneksi hänkään ei pystynyt tunnelmaltaan intensiivistä tilaisuutta pilaamaan, hyvästä yrityksestä huolimatta. Artisti itse säteili hyvää tuulta ja jakeli uunituoreen Rakkaus -albuminsa laulut herkästi ja väkevästi läsnäollen. Joka sanasta sai selvän ja se oli tässä tapauksessa arvokas bonus.

Aiheina oli Terroristin häiden, Normaalin katastrofin ja tyylikästä eutanasiaa toivovan isän ja tämän vastahakoisen pojan kitkapintaa tutkivan Rakkaus -kappaleen kaltaisia esseitä elämisen sietämättömästä keveydestä. Parin vuoden takaisen ensimmäisen soololevyn Mierolaisen mietintöihin palattiin mm. syrjäytymistä pohtivilla Isäni elämä, teot ja kirjoitukset- ja Minä vien roskat pois -kappaleilla sekä lopullisen saldon ilmoittavalla Kaikki me kuolemme pian -rallilla. Huomio imeytyi nimenomaan kierosti ristiriitaisia ajatuksia latoviin teksteihin.
Musiikillisesti kappaleita voisi luonnehtia jonkinlaiseksi folk-progeksi. Toisin sanoen sointukäännökset eivät olleet ilmeisimmästä päästä, ja melodiat olivat varsin koukeroisia. Selkeämpien ja tarttuvampien melodioiden puuttuessa laulut alkoivat musiikillisesti sulautua vähän kuin yhdeksi pitkäksi, ameebamaisesti hahmoaan muuttavaksi numeroksi. Silti mielenkiinto säilyi pitkän encoren loppuun saakka.

Teksti: Jussi Niemi
Lähde: Aamulehti, Kulttuurisivut

REDNECK JYVÄSKYLÄ

12. 10. 2006

Jarkko Martikaisen uusi Rakkaus -soololevy julkaistiin huomattavan vähäeleisemmin paketoituna kuin debyytti Mierolainen. Hillityt mustavalkoiset kannet ja muutaman sivun kansivihkonen tuntuvat alleviivaavan musiikin noudattelemaa samaa pelkistettyä linjaa. Mierolaisen suureelliset, jossain määrin jopa pompöösit sovitukset tuntuivat välillä tukahduttavan laulut alleen, enkä koskaan saanut kaikista kappaleista lopullista otetta.

Kaksi vuotta debyyttilevyn jälkeen ilmestynyt kakkosalbumi tuntuukin monin tavoin huojentavan raikkaalta sisältäen pienieleisiä sovituksia sopivan mittaisena yhdeksän laulun pakettina. Uuden levyn myötä maestro saapui keikalle Keski-Suomeen. Kahden vuoden takaisella soolokiertueella Martikainen esitti kappaleet akustisesti viulisti Ville Kankaan avustuksella. Niukka sovitus tuntui nostavan ensilevyn kappaleiden ytimet hienosti esiin. Tämänvuotisilla soolokeikoillaan Martikainen esiintyy vain kitaransa kanssa, eli luvassa oli vieläkin pelkistetympää soundia. Viimeksi Jyväskylässä käydessään esiintymispaikkana oli Lutakon ehkä hieman liian iso lava, tänä vuonna ravintola Red Neckin intiimimpi ja laulaja-lauluntekijäkeikalle monin verroin inhimillisempi ympäristö. Martikainen oli houkutellut ravintolaan juuri sopivan verran yleisöä. Kellon ollessa vielä torstain puolella asteli herra verhon takaa lavalle, tervehti yleisöä ja aloitti settinsä Mierolaisen lopetuskappaleella Kaikki me kuolemme pian. Säveleltään ja etenkin sanoituksiltaan koskettava kappale viritti tunnelman herkäksi mutta lämminhenkiseksi. Martikainen oli tapansa mukaan hyvällä tuulella ja esitti välispiikkiensä välissä kappaleita molemmilta levyiltään. Rakkauden kappaleet olivat muodoltaan samankaltaisia levyversioihin verrattuna. Mierolaiselta lohkotut sen sijaan olivat luonnollisesti riisutumpia kun turhat instrumentaatiot oli unohdettu. Uudelta levyltä kuultiin tietysti paljon materiaalia. Nimikappale Rakkaus tuli setin alkupuolella. Aiemmin päivällä ennen keikkaa kuunneltu levy avautui viimeistään tämän kappaleen myötä, enkä varmasti ollut ainoa yleisön edustaja, joka kyseistä laulua toivoi keikalla kuultavaksi. Rakkaus -kappaleessa vanhus pyytää poikaansa päästämään hänet kärsimyksistään ja suomaan tälle arvokkaan kuoleman. Poika pakenee, ja pakomatkallaan pohtii raamatun opetusten vinhaa dilemmaa. Neljäs käsky, viides käsky ja itsekunnioitus ja rakkaus.

Kuulijalle ei tarjoiltu valmiiksi pureskeltuja vastauksia, vaan jokaisen oli muodostettava omat käsityksensä laulun aiheesta. Red Neckin lavalla esitettynä väkevä tarina toimi, jos mahdollista, vielä voimakkaammin kuin levyllä. Kuulin jonkun yleisön joukossa laulavan sanoja kertosäkeessä mukana, mikä lienee osoitus siitä, että musiikki on koskettanut muitakin. Koskettava oli myös Timo Rautiaisen Elegia, josta Jarkko esitti omannäköisensä akustisen version. Tässä taisikin olla keikan tunnetuin kappale suuremman yleisön näkökulmasta. Kitarajynkytyksen puuttuessa huomio kiinnittyi koskettaviin sanoihin. Teksteihin keskittyminen tuntui olevan helppoa kun ilmeisiä emobändin hittejä tai yleensäkään mitään liian itsestään selvää ei tarjoiltu (eikä niitä onneksi edes huudeltu). Käytiin läpi Terroristin häät, voivoteltiin Jos mulla menisi todella huonosti, kerrattiin Isäni elämä, teot ja kirjoitukset ja - koska torstai alkoi uhkaavasti tehdä tilaa perjantai kolmannelletoista - muistutettiin lavalta ajan kulusta: Kello on paljon, kulkekaa hiljaa. Poistuin, kuljin hiljaa mutta sisällä päässä myrskysi. Mitä se on se rakkaus?

Teksti: Tuomas Tiainen
Lähde: Verkkolehti Desibeli. net